Ajatellaan,
että masentuneet ihmiset on jotenki erilaisia kun muut, jotenki paljo huonompia ku muut, mutta mä aattelen että onnelliset ihmiset on teeskentelijöitä. Mä en halua olla teeskentelijä, eikä mun tarviikkaa. En tiä oisko se mulle edes mahollista.
Olispa, koska mitä kauemmin on masentunu, sitä paskemmaks elämä muuttuu, sitä sairaammaks mielikuvitus menee, sitä nopeemmin tulee hulluks,
sitä nopeemmin tappaa ittensä.
Se on itestään kiinni, millasta tietä tääl kulkee, mut vaik kuinka paljo haluais olla onnellinen, ei se silti oo niin helppoo. Ei kukaa tääl oo sellane et sil olis kaikki iha täydellisesti, kaikil on murheita.
Toisilla ne on vaa mitättömämpii, mut ku mitättömii ongelmii tottuu, neki alkaa tuntuun ylitsepääsemättömiltä.
Kun taas toisilla on niin suuria ongelmia, että pienemmät tuntuu ihan naurettavilta.
Elämä ei oo kellää helppoo, koska jokaine ihmine on yksilölline huolinee.
Musta tuntuu, että ruusuilla tanssivat ja kultalusikka suussa syntyneet ihmiset on pelkkä myytti.
Me eletään kaikki tääl samas paikas ja kaikki ollaa samanarvosia, huonot ja paremmat, mut parhaita ei ookkaa, sen esittäminen on
teeskentelyä ja säälittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti